Sain paljon, sain enemmän

Kouluviikonloppujen jälkeen on aina ihan tööt. Mut silleen hyvästi. Pään sisäinen kovalevy tyhjentää turhaa tietoa ja tekee tilaa uudelle. Käy ns. kuumana. Viikonloppu on lyhyt ja siitä yrittää saada irti kaiken mahdollisen. Kapasiteetti on rajallinen ja siitä varmaan väsy.

Mut olipa huikee Su-päivä. Armoitettu luontokuvaaja ja taiteilija Heikko Willamo opetti meille luontokuvaamista. Että se saattaa olla kiehtova maailma. Hän näytti omia kuvia ja kertoi niiden synnystä. Osa kuvista oli niin kauniita ja mielettömällä ammattitaidolla tehtyjä, että teki mieli itkut pirauttaa. Kyllä se nöyräks vetää, kun näkee mitä kaikkea valokuvaaminen voi parhaillaan olla. Tulee juuri sellainen olo, että luontokuvaus on se mun juttu ja haluaisin palavasti oppia kuvaamaan noin upeasti ja oivaltavasti. Ehei, siihen ei enää mun kilometrit riitä, mutta ei tämä(kään) oppi ojaan kaada. Sain paljon tukevaa käsitettä ja taas kerran intohimon luontokuvaamiseen. Mun ongelma tahtoo olla se, että mulla on himo kaikkeen kuvaamiseen. Johonkin pitäisi yrittää keskittyä, muuten tää touhu leviää kuin hujasen paska.

Karhuherra. Kännykkäkuva taulusta ( lupa kysytty.) Ymmärrätte miks tämä vangitsee.

Iltapäivällä käytiin Salon taidemuseossa katsomassa Heikin Myyttinen matka näyttely. Erikoiseksi tämän tekee se, että itse taiteilija kertoi meille teosten synnystä ja huh, aikamoisia tarinoita. Innoittajana näyttelyssä ja lähtökohtana ovat olleet vanhat luolamaalaukset ja myyttiset eläimet. Heikki on vimosen päälle eläinrakas luontoihminen ja sen kyllä aistii hänen töistään. Äääh, mä en osaa oikein selittää. Käykää katsomassa näyttely, se on todella vaikuttava kokonaisuus, se on avoinna 7.5 asti.

Opettaja kertoo ja oppilaat kuuntelee

Näyttelyn kaikki työt oli upeita. Mutta tämä karhuherran henkilökuva oli niin maaginen ja vangitseva, että en saanut silmiäni irti siitä. Se oikeesti tuli iholle. Aivan kuin se olisi vetänyt minua puoleensa ja sillä olisi ollut joku mystinen tarina kerrottavana. Mä tunne sen vetovoiman ja katseen vieläkin syvällä sielussani. Se ei jätä mua rauhaan. Aivan kuin se haluaisi mulle.

Mä olen vieläkin ihan hyytelönä näyttelystä. Kuulimme hienoja tarinoita kuvausmatkoilta ja kävin miettimään, hieman surullisenakin sitä, et miks ihminen on vieraantunut luonnosta. Minä mukaan lukien. Okei, mulle mökki edustaa luontoa parhaimmillaan ja aivan varmasti katson kaikkea uusin silmin. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sen metsiin aistimaan ja noh, yrittää kuvaamaan.

Jep, jep. Tänään täytyy hakea muuttolaatikoita. Olen jo aloittanut kaappien tyhjentämisen. Ei kai se muu auta. Kamoja kasaan vaan. Miehän olen silleen tehokas, kun aloitetaan, niin ei malta lopettaa. Sitten niitä tarvittavia tykötarpeita saa taas kaivaa pahvilaatikoiden kätköistä. Se on just sitä, mut olkoon. Mun on pakko tehdä muuton eteen jotain. Se auttaa muuttoressiin. Tekee jotain edes.